Blogisti on usein pohtinut onnellisuutta. Moni tuntuu ajattelevan, että onnellisuus on elämässä tärkeintä. Itse en oikein tuollaista ajatusta ymmärrä. Ajattelen, että onnellisuus on täysin ylimitoitettu odote maailmassa missä kärsimys ja hyvinvointi jakautuu täysin sattumanvaraisesti alkaen aina syntymästä, syntymaan kulttuurista, terveydentilasta tai geeneistä sekä ihan vain tuurista.

Ajatellaampa asiaa kärjistetyn esimerkin avulla. Synnyt maahan missä on  sekasortoa, köyhyyttä, terveysongelmia, rikollisuutta, ja muuta inhimillistä kärsimystä ympäriinsä. Voiko empaattinen ihminen kokea tällaisessa paikassa onnellisuutta samaan aikaan empatian kanssa? Mielestäni ei voi.  Entä jos tämä ihminen muuttaakin paikkaan missä ympärillä asuvat ihmiset voivat hyvin. Mielestäni tieto suunnattoman kärsimyksen olemassaolosta hyvin merkittävällä osalla ihmiskuntaa pitäisi vähentää yksilön onnellisuutta voi hän itse miten hyvin tahansa tai oli hänen ympäristössään asiat miten hyvin tahansa.

Näkisin, että onnellisuuden tavoittelu on jokseenkin ylimitoitettua ja turhaa. Paremminkin voisi ajatella, että jonkinlaisen tyyneyden ja siedettävän olotilan voisi ajatella myös kehittävän ihmistä enemmän kuin ylenpalttinen onnellisuus joka johtaa helposti älylliseen kuplaan. Jos liiallinen kärsimys ei enää jalosta niin tuskin onnellisuuskaan sitä tekee. Lopulta jos elämä pyörii liiaksi omien subjektiivisten tuntemusten varassa, jää monta paljon olennaisempaa asiaa tutkimatta. Elämme katoavaisina olentoina ihmeellisessä maailmassa erilaisine ilmiöineen. Paljon mielenkiintoisempaa on pyrkiä oppimaan asioita elämästä ja maailmasta kuin keskittyä siihen onko omassa pienessä elämässään onnellinen.

Jokainen voi miettiä seuraavaa kysymystä: Olisitko mielummin onnellinen ja tietämätön vai tietäisit totuuden joka riistäisi onnesi? Turhaan ei sanota, että tieto lisää tuskaa. Se on kuitenkin sen arvoista.