Turussa on tänään yritetty muistaa vuosi sittten terrori-iskussa kuolleiden muistoa. Massiivisen pitkä kulkue marssi rauhanomaisesti jokirantaan laskemaan kukkia jokiveteen uhrien muistolle. Tässä kulkueessa ei huudettu iskulauseita ja se oli hyvin hiljainen marssi jossa oli kaikenkirjavaa väkeä. Vastarannalla jokea oli joukko anarkisteja rumpuineen huutamassa "Turku vihaa natseja". Sanalla sanoen lapsellista ja häpeällistä toimintaa. Toiminnan voisi rinnastaa siihen, että hautajaisiin ilmestyisi mielenosoittajia.

Jos anarkisteja ei oteta lukuun, on suomalaisen yhteiskunnan suuri vahvuus se, että tiedetään milloin on aika hetkeksi sivuuttaa omat poliittiset tai muut agendat ja hiljentyä. Muistotilaisuus ei ole korrekti paikka oman agendan julistamiseen. Tunnetusti anarkisteille mikään ei ole pyhää. Anarkismissa mitään ei pidetä pyhänä. Tätä maata ei ole rakennettu rikkomalla ja riekkumalla vaan tekemällä uutterasti työtä isänmaan hyväksi. Ennen talvisotaa oli maa hyvin vahvasti polarisoitunut. Kun tiukka paikka tuli, pystyttiin rivit yhdistämään ja unohtamaan hetkeksi erimielisyydet. Kyky yhdistää rivit ja asettaa hetkeksi isänmaa etusijalle, pelasti tämän maan.

Tuskin monellakaan olisi kanttia yksinään lähteä rummuttamaan ja huutelemaan typeriä iskulauseita muistotilaisuuteen. Joukossa tyhmyys ja apinanraivo yleensä tiivistyy. Useinmiten anarkismista tervehdyy onneksi ikävuosien kertyessä ja ajattelukyvyn kehittyessä.